Blogit

Laput ihanasti silmillä

– Olinpa vähällä unohtaa, sanoi mr Hankin ja pysäytti miss Rossiterin tämän noustessa ylös poistuakseen, – tänään tulee uusi tekstimies.

Näillä sanoilla alkaa vuonna 1933 ilmestynyt Dorothy Sayersin kirja Mainosmurha. Englanninkieliseltä nimeltään Murder must advertise, joka sekin omalla tavallaan kertoo mainosalan syy-seuraussuhteiden epäselvyyksistä, ainakin kielimuurin vastakkaisilla puolilla.

Niin tai näin, Job oli saanut paikan mainostoimistossa, ja jännitysnäytelmä oli valmis alkamaan. Se kirjan juonenkäänteistä tällä erää, annetaan vahva lukusuositus ja siirrytään aasinsiltaa pitkin varsinaiseen epistolaan.

Tämänkertainen pointti on haudattu syvälle termin tekstimies uumeniin. Sisältäähän se kaksi kategorisointia, jotka ovat tämän päivän mainosalalla muisto vain. Kaunis, mutta ajan myötä tarpeettomaksi muuttunut.

Sanat teksti ja mies.

Toinen kätkee sisäänsä tarkkaan määritellyn toimenkuvan, toinen sukupuolen. Mainostoimistoon on palkattu mies tekemään tekstiä. Ei tällä alalla sitä tuon selvemmin ole tuskin koskaan voinut sanoa.

Vuosien myötä termistö on tullut holistisemmaksi, samalla kun niiden haltijat vähemmän alkoholistisiksi. Ensin poistui sukupuolijakauma ja tekstimiehestä tuli copywriter. Toki en toiminut alalla tai edes sitä lähellä olevissa piireissä vuonna 1933 joten en voi varmuudella kertoa, oliko silloin naispuolisia tekstimiehiä, mutta niin kauan kuin alalla olen ollut – ja sekin on varsin kauan – siellä on ollut naispuolisia copywritereita.

Vaan ei aikaakaan, kun copywritereiden toimenkuvat laajenivat. Heistä tuli plannereita, strategeja, konseptisuunnittelijoita ja niin edelleen o.t.o., eikä aikaakaan kun he pääsivät – herra paratkoon – ottamaan kantaa ja osallistumaan myös visuaalisiin linjauksiin. Toki vastavuoroisuuden nimissä tämä kehityksen valtatie oli kaksisuuntainen. Yhtäkkiä kukaan ei keskittynyt yksinomaan tekstiin tai visuun. Keskityttiin suunnittelemaan markkinointiviestintää.

Ei ollut enää tekstimiehiä, ei copywritereita. Ei Art Directoreita. Oli suunnittelijoita.

Tämä on, kaikesta madmen-nostalgiasta huolimatta, oikeansuuntainen kehitys. Onhan onnistunut markkinointiviestintä parhaimmillaan kuvan ja sanan saumatonta yhteyttä, symbioosia, jossa toinen toistaan tukien päästään yhdessä paljon korkeammalle kuin laskemalla kummankin yksittäiset ponnistukset yhteen.

Olihan laput silmillä lokoisaa, sitä ei käy kiistäminen. Siilossa saattoi keskittyä omaan tekemiseen, oman komponentin virheettömäksi hiomiseen. Täydellisyyteen.

Mutta suhteessa mihin?

Kuuluuko kiitos sitten suunnittelijoille, heidän asiakkailleen, jollekin muulle osapuolelle tai kaikille edellämainituista vaihtoehdoista, raja-aitojen kaatuminen tekee pelkkää hyvää markkinoinnin tasolle ja sitä kautta yritysten kilpailukyvylle. Vain kokonaisvaltaisella ajattelulla saadaan mullistavia tuloksia aikaan. Parhaassa tapauksessa tämä kokonaisvaltaisuus ulottuu asiakkaaseen asti. Kun hän ymmärtää olevansa tuotoksesta maksavan osapuolen sijaan aktiivinen osa tiimiä, sitten ollaankin seuraavan markkinoinnin ulottuvuuden äärellä.

Tekstimies ei enää selviydy. Avoimuuden aikakaudella on tultava ulos siilosta, kirkkaisiin valoihin, muiden kritiikin ja kannustuksen äärelle. On otettava vastuuta, on annettava vapauksia. On nähtävä asiat aivan uudella tavalla.

On hypättävä, ja uskottava siihen, että verkko ilmestyy.

Tekstimies on kuollut.

Saatana, paljastin vahingossa.